Voisinko muuttua toisenlaiseksi?

Onneksi nykyään naurattaa enemmän kuin itkettää. Masennuksen hallinta on onnistunut eikä sellaista pohjatonta toivottomuuden tunnetta ole enää tullut, vaan pelkästään pieniä aallonpohjia, joka lienee ihan normaalia. Olen käynyt sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja eräs uusi lääkäri haluaa nyt teettää perusteellisen kysymyspatteriston kaksisuuntaisen mielialahäiriön pois sulkemiseksi, mikä olisikin ihan paikallaan, sillä tällä hetkellä omissa tiedoissani näkyy jo neljä eri diagnoosia, joista neljännen eli keskivaikean masennuksen voi katsoa poistuneeksi. Jäljelle jää edelleen impulsiivinen häiriötyyppi, kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä rajatilatapaus.

Minusta on aivan yhdentekevää mikä sen taudin nimi on.

Minusta on aivan yhdentekevää mikä sen taudin tai ominaisuuden nimi on, kunhan pääsisin terapiaan eli juttelemaan jonkun viisaamman kanssa, joka osaisi kertoa miten saan itseni muuttumaan käytännössä, sillä teoriassa kyllä tiedän miten tulisi toimia ollakseen oikeanlainen ihminen. Uusi lääkärini kysyi, että minkä minä haluaisin tulevaisuudessa muuttuvan. Hyvä kysymys. Miettimättä sen enempää vastasin, että haluaisin olla kokonaan toisenlainen. Se ei taida onnistua millään terapialla. Mutta jos voisin saada itseluottamusta sen verran, etten vajoaisi kenenkään pienistä kritiikintyyppisistä sanomisista tai tekemisistä viikoiksi pohjamutiin, niin olisin kiitollinen. Tai jos saisin aivoihini iskostettua, ettei kaikki kritiikki oikeasti ole edes totta, vaan kuvittelen loput. Jos saisin itsevarmuuden pysymään edes tunnin hyvällä tasolla, niin olisin kiitollinen, sen sijaan, että yhtenä hetkenä tunnen olevani todella taitava ja ammattitaitoinen sekä hyvä äiti ja ihminen, mutta seuraavassa sekunnissa olkapääkriitikko huutaa takaisin, että mitä minä oikein kuvittelen - tuskin mitään osaan ja senkin vähän mokaan.

Pieni, vieno pyyntö: voisinko muuttua toisenlaiseksi, pliis?

Myös pienet kadonneet hetket haluaisin takaisin. En pidä siitä, kun unohdan hetkeksi tämän ulottuvuuden ja jos se hetki sattuu kriittisessä paikassa, niin nolostun. Olen kysynyt naimisissa olevalta ystävältäni, että koska hän on menossa naimisiin miehensä kanssa, vaikka häistä on vuosia. Olen unohtanut rappuja alas kävellessä, että miten rappuja kävellään alas ja joutunut seisahtumaan, että saan hetkestä kiinni ja muistan miten asia tehdään. Aika monesti lähtiessäni autolla ajamaan, joudun kertaamaan, että mikä vaihde laitetaan ja mihin. Aiemmin en kiinnittänyt niihin huomiota tai ajattelin, että olen jotenkin vinksahtanut, kunnes luin niiden liittyvän  persoonan häiriöihin.