Normaalin raja on häilyvä

Koen oman elämäni hyvin raskaana taakkana. Huomaan ajattelevani elämääni sarjana suuria epäonnistumisia. Jos onnistun, en usko että se on omaa ansiotani, vaan joku sattuma tai väärinymmärrys. Nämä ajatukset ovat syvällä pääni sisällä. Tietenkin tiedostan, että olen tehnyt sitä ja tätä, joita voidaan pitää onnistumisina, kuten terveet lapset, ihana koti, useita tutkintoja ja avioliitto. Mutta sisimpääni tonkiessani huomaan usein ajattelevani, että lapset ovat epäonnisia, kun ovat syntyneet tällaiselle rikkinäiselle äidille ja miehenikin olisi onnellisempi jossain muualla. Tutkintojakin on useita, mutta en osaa mitään, sillä ajatuksissani olen huijannut kaikkia ja valmistunut osaamatta mitään. Minäkuvani on niin levällään, etten saa sitä yhteen pakettiin.

Huomasin jo hyvin nuorena vertailevani itseäni muihin ja tajusin, että kaikki ihmiset eivät ahdistu niin paljon, että miettisivät jatkuvasti kuolemaa. Tai jättäneet nopeasti ihmiset taakseen etteivät vain olisi tulleet itse jätetyiksi. Tai syöneet usein niin paljon, että olisivat meinanneet oksentaa ja inhonneet itseään sen jälkeen entistä enemmän. Huomasin myös, etteivät kaikki kuvitelleet itsestään ylisuuria ja saavansa vaikka kuun taivaalta, jos niin olisivat päättäneet. Yhtä kaikki luulin, että jos muuttaisin tarpeeksi kauas, muuttuisin toisenlaiseksi ihmiseksi ja omituinen tyhjyys sisälläni täyttyisi.

Jossain vaiheessa varhaisnuoruuttani sain hyvin kiinni elämästä musiikin ja tanssin muodossa. Olin hetken todella onnellinen, sillä koin löytäneeni oman tavan elää ja purkaa ahdistusta. Fyysinen harjoittelu rauhoitti kroppaa ja laulaminen mieltä. Pääsin hyvään kouluun, mutta oma persoonani pisti taas vastaan enkä tyytynyt siihen. Vaihdoin unelmieni perässä toiseen kouluun, johon en sopeutunutkaan. Koko soppa huipentui vakavaan onnettomuuteen, joka ratkaisi tulevaisuuden, sillä tanssiminen loppui siihen fysiikan pettäessä.

Myöhemmin aikusena huomasin, että minulta puuttuivat lapsuudenystävät sekä -kokemukset. En oikein muista mitään positiivista lapsuus- ja nuoruusvuosistani, mutta koulukiusaamisen ja ihmissuhdeongelmat kyllä jäivät mieleen. Enkä ollut niistäkään ollut aivan varma. Luulen, että aiheutin ne itse omalla persoonallani. Haluaisin niin kovasti muistaa hyviäkin asioita. En tiedä mihin ne ovat kadonneet, sillä on niitä pakostikin muutama ollut.

Nuorena aikuisena päädyin parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka oli myös rikki, mutta eri tavalla kuin minä. Meidän ongelmamme eivät kohdanneet ja alkoi vuosia kestänyt sarja väkivallantekoja. Minä yritin hyvitellä ja rakastaa, vaikka rakastinkin vain rakastamisen tunnetta. Toista ihmistä en voinut kunnioittaa enkä arvostaa, mutta en osannut myöskään lähteä, sillä pelkäsin yksinäisyyttä. Toinen halusi olla vapaa, mutta samalla parisuhteessa. Minä roikuin kiinni, ahdistuin ja inhosin itseäni.

Jossain vaiheessa kaikki onneksi päättyi. Pääsin jatkamaan oman elämän opettelua. Kului useita sekaisia vuosia, valtava määrä epämääräisiä ihmissuhteita ja päihteitä. Samalla näihin vuosiin mahtui myös kasvua ja hienoja ystävyyssuhteita. Näiden kokemuksien kautta olin vuosien jälkeen valmis uuteen parisuhteeseen, mutta vain tietynlaisen ihmisen kanssa. Löysin sellaisen ja huomasin, että parisuhde voi olla muutakin kuin väkivältaa, keskinäistä kilpailua ja satuttamista. Tällaisessa suhteessa pystyin varovaisesti alkaa kasvattamaan luottamuksen määrää.

Tämä on siitä kiitollinen häiriö, että se vähän helpottuu vuosien saatossa. Koen, että nykyään on huomattavasti helpompi elää kuin nuorempana, mutta myös surua siitä, etten osannut hakea oikeanlaista apua aiemmin, sillä elämä ei olisi välttämättä tuntunut näin raskaalta, jos olisin saanut apua persoonani kanssa olemiseen.

Mikä osa on julkista?

Huomaan usein pohtivani, että millä tasolla mielenterveysasioista puhutaan muiden kanssa? Mitä ja miten tietoa jaetaan eri osapuolille? Itselleni nämä asiat eivät ole tabu, mutta työnhakijana minua mietityttää mielenterveysasiat. Työhaastattelussa ei tietenkään sanota (eikä pitäisi kyselläkään) näistä asioista mitään. Varsinkaan kun en ole hakeutumassa lentokapteeniksi enkä muutoinkaan alalle, jossa (hallinnassa) oleva häiriöni olisi kenellekään haitaksi.

Milloin mielen asioista voi puhua yhtä vapaasti kuin kropan kolotuksista?

Mutta kerran eräässä työpaikassa, jo työn saatuani, kävin erittäin perusteellisessa työhöntulotarkastuksessa ja siellä kysyttiin kaikkea mahdollista mielenterveydestä. Miten vastata, jos kysytään, että "oletko koskaan kärsinyt mielenterveysongelmista tai saanut hoitoa mielenterveysongelmiin?". Jos vastaan rehellisesti, voin hyvästellä työpaikan samantien. Ja ymmärrän sen kyllä. En itsekään työnantajana haluaisi välttämättä palkata mielenterveysongelmaista työntekijäkseni. 

Toisaalta, jos ihminen on saanut mielenterveytensä hoidettua hyvälle tasolle, lääkitys on kunnossa (jos sellaista tarvitsee) ja työn tekemiselle ei ole minkäänlaista estettä, niin miksi palkkaaminen olisi mahdotonta? Voihan se mielenterveys ja jaksaminen olla koetuksella jossain vaiheessa työuraa kuitenkin, niin sanotulla terveelläkin ihmisellä. Mutta jos taas vastaan epärehellisesti mielenterveyttä koskeviin kysymyksiin, niin syyllistynko kamalaan tekoon, joka tulevaisuudessa saa minut vaikeuksiin? Tätä pitääkin kysellä terapeutilta. Mikä on se lakisääteinen osuus, joka pitää työnhaussa jakaa koskien (mielen)terveyttä? Vai onko sellaista?

Toinen asia, joka välillä ihmetyttää on muiden kanssa keskustelu mielenterveysasioista. Että pitäisikö jättää kokonaan keskustelematta? Vai pitäisikö kertoa heti kaikille välttääkseen mahdolliset kiusalliset tapahtumat tulevaisuudessa? Olo on vähän feikki ja epärehellinen, jos seurueessa puhutaan ja heitetään vitsiä mielenterveysasioista enkä ole itse kertonut ihmisille häiriöstäni. 

Monilla ihmisillä on vieläkin niin vääriä mielikuvia päänsisäisistä sairauksista, että tekisi mieli oikaista niitä. Eräskin mielenterveysalan ammattilainen totesi minulle, että ei minulla voi olla vaikeita mielenterveysongelmia tai masennusta, kun olen niin iloinen ja puhelias ihminen. Juuri näin. Se auttoikin minua tosi paljon eteenpäin. Aloin kääntämään oireitani sisäänpäin vielä enemmän. Se onnistuikin kohtuullisesti vielä ennen omia lapsia. Mutta vuosien valvomisen ja omien lapsien aiheuttamien sisimmän vereslihalle repivien tunteiden vuoristoradan jälkeen alkoi tehdä tiukkaa. Silti jaksoin raskasta olotilaa vielä monta vuotta. Siinä auttoi hyvä ja rauhallinen kumppani sekä alkoholin jättäminen vähemmälle. Lopulta korttitalo alkoi kuitenkin sortua kortti toisensa jälkeen. Nyt on kädessä kasa kortteja ja edessä uuden pelin opettelu.

Lääkityksen merkitys

Sain lääkityksen kolme kuukautta sitten, kun hakeuduin yleislääkärille jatkuvan itkuisuuden, ahdistuksen, tunteiden sekamelskan ja vihaisuuden hallitsemattomuuden takia. Olen aina ollut hyvin lääkevastainen ja ajatellut, varsinkin mielenterveyslääkkeistä, että niiden käyttö on luonteenheikkoutta. Että päänsisäiset ongelmat pitää pystyä ratkaisemaan ilman lääkitystä omalla ajatustyöllä ja tahdonvoimalla.

Olen joutunut käymään mielenterveysasioilla aiemmin kaksi kertaa: parikymppisenä opiskelijana koulupsykologilla, joka antoi lähetteen jollekin juttelemaan, mutta terapeutti oli aivan onneton lässyn-lässyn -täti, jonka luona kävin kaksi kertaa, kunnes lopetin. Lääkkeitä ei tarjottu sillä kertaa.

Toinen kerta tapahtui kiivaan ja alkoholipainotteisen työuran alkutaipaleella, vajaa kolmekymppisenä, kun masennus ja unettomuus haittasivat jo työntekoa. Sain työterveyslääkäriltä lähetteen mielenterveystoimistoon, jossa kävin kolme-neljä kertaa, mutta vastapuoli oli hyvin nuiva eivätkä meidän kemiat oikein kohdanneet. Sain jotain lääkettä, jonka nimeä en muista, ja määräyksen "syödä lääkkeet tai terapiaa ei heru". Söin muistaakseni pari kuukautta, jonka jälkeen olo helpottui, joko lääkkeiden avulla tai muuten, ja lopetin käymiset negatiivisen terapeutin luona.

Nyt kolmannella kerralla olin siinä pisteessä, että olin valmis kokeilemaan mitä tahansa, kunhan jatkuva ahdistus ja liian nopeat mielealan vaihtelut loppuisivat. Lääkäri oli erittäin hienotunteinen ja hyvä kuuntelija. Hän sai minut kokeilemaan SSRI-lääkkeisiin kuuluvaa selektiivisten serotoniinin takaisinoton estäjien ryhmään kuuluvaa lääkkettä, jota käytetään masennuksen, ahdistuksen ja paniikkihäiriöiden hoidossa. Lääke teki minut ensin tosi sairaaksi: oksennutti, väsytti ja huimasi, mutta viikon jälkeen olin huomattavasti paremmassa kunnossa ja pahin ahdistus alkoi väistyä, samoin jatkuva itkunsekainen olotila. Kävin terveyskeskuksen depressiohoitajalla parin viikon välein keskustelemassa ja hän teetti kaikenlaisia testejä. Useiden keskustelujen jälkeen hän kertoi antavansa lähetteen psykiatriselle osastolle sairaalan puolelle arviointiin. Oloni oli masennuksen osalta huomattavasti parempi, mutta useat oireet tai käyttäytymismallini viittasivat kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, jota jo aiempina vuosina minulle oltiin väläytelty.

Pääsin ihanalle arviointilääkärille, joka oli todella ammattitaitoinen ohjatessaan keskutelua niin, että sain kakisteltua ulos suunnilleen kaikki minua vaivaavat oireet. Lisätestien jälkeen asia oli harvinaisen selvä. Ei siis kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaan kaikki piirteeni täsmäsivät rajatilapersoonallisuushäiriöön. Masennus oli tässä vaiheessa jo paremmin hallinnassa ja jaksaminen ihan uudella tasolla, vaikkei vieläkään kehuttava. Sain vihdoinkin ajan terapiaan.

Voi, tunnistan!

Kun sain oireilleni nimen, löysin samalla myös täysin uuden maailman. Järkyttävänpituisia sanajonoja kiemurtelee paperilla ja niistä pitäisi ottaa selvää. Tai ainakin ymmärtää se todellisuus, jonka kanssa olen tekemisissä.

Persoonallisuushäiriöissä ihmisellä on pitkäaikaisia ja joustamattomia ajatus- ja käyttäytymismalleja, jotka aiheuttavat henkilölle ylenmäärin haittaa. Juu, täsmää. Ja täsmäisi kehen tahansa ilman diagnoosiakin. Mutta kun lähdetään lukemaan taudinkuvausta tarkemmin, päästään aiheen ytimeen. Tunnistan itsessäni lähes kaikki muut häiriöt tai oireet, paitsi itsetuhoisen käyttäytymisen. Tai jos tarkkoja ollaan, niin itseään voi vahingoittaa niin monella tapaa, että kyllähän niitäkin oireita on alkon käytön ja muiden laiminlyöntien kautta tapahtunut.

Päällimmäisenä on ailahtelevainen käsitys itsestä - välillä epäonnistunut, mitätön ja hävettävä ja välillä taas erinoimainen ja pärjäävä. Nämä tunteet vaihtelevat päivän aikana kiivaassa ja hallitsemattomassa tahdissa aiheuttaen suurta ahdistusta. Seuraavaksi pintaan nousee alttius vihan purkauksille ja kyvyttömyys hallita niitä. Näihin on lääkitys selvästi auttanut. Merkittävimmät haittaa aiheuttavat oireet aikuisiässä ovat olleet minäkuvavääristymät, tyhjyyden tunne, tulevaisuuden näkeminen surkeana, sosiaaliset suhteet, jotka näen mustavalkoisina, vihanhallinta, lyhytaikaiset psykoosit/harhakuvitelmat tai ajantajun hallinta stressitilanteissa. Enhän toki olisi itse näitä edes tajunnut oireiksi ellen olisi lukenut diagnoosista. Luulin niitä luonteenpiirteiksi ja huonoiksi sellaisiksi, jotka tulee karsia millä tahansa keinolla pois. Että miten voikin kaikki minun oireeni olla hienosti kirjattuna diagnoosiin! Niitä on siis muillakin.

Nuorena päällimmäisinä häiriöinä olivat taipumus toimia hetken mielijohteesta, seurauksia harkitsematta, taipumus käyttäytyä riitaisasti, etenkin, jos impulsiivista käytöstäni pyrittiin estämään tai varsinkin arvostelemaan sekä taipumus intensiivisiin ja epävakaisiin suhteisiin sekä liiallinen hylätyksi tulemisen välttäminen. Näissä oireissa aika on auttanut hieman ja toivon, että lääkitys yhdistettynä terapiaan ja ajankuluun hoitaa loputkin siedettävälle tasolle.

Erilaisuus ei aina tunnu rikkaudelta

Ihmettelin nuorempana sitä, että miksi halusin epätoivoisesti kaikkien pitävän minusta. Miksi työnsin aina omat haluni sivuun, kunhan vain minusta pidettäisiin eikä missään nimessä huomattaisi sitä rikkinäistä minää siellä sisällä? Piti nauraa oikeassa paikassa ja heittää vitsiä sopivan paljon. Piti juoda paljon viinaa vuosikausia, sillä viinanhuuruisella hetkellä en koskaan tuntenut pelkoa, häpeää enkä itseäni niin erilaiseksi. Viina teki iloiseksi, hauskaksi, sosiaaliseksi ja rohkeaksi. Vastapainona oli jatkuva kontrollin puutteesta ja tyhmistä teoista johtuva ahdistus.

Ihmettelin vuosikausia miksi minä tunnen asiat niin voimallisena, että meinaan musertua. Piiskasin itseäni muuttumaan ja toisaalta moitin myös siitä, että kuvittelin muka olevani jotenkin erityinen ja kokevani asiat muita voimakkaammin. Mistä minä voin tietää miten muut asioita kokevat? Ja kuitenkin samaan aikaan ihmettelin, miksi lamaannuin kritiikistä viikoiksi ja miksi itkin paljon. Tuudittauiduin usein ajatukseen, että jos en jaksa, voin aina riistää itseltäni hengen. Se jotenkin lohdutti ja sen voimalla jaksoin eteenpäin.

Kummastelin myös miksi ahdistuin ihmisistä kerta toisensa jälkeen. Viihdyin ensin hyvin ja jos koin, että ihminen teki minua kohtaan väärin, en pystynyt enää jatkamaan sitä ihmissuhdetta, vaan lähdin jatkamaan matkaa. Jaoittelin ihmiset hyviin ja pahoihin, riippuen heidän suhteestaan minuun. Pahoihin ihmisiin en enää voinut pitää yhteyttä. Toki keräsin myös ympärilleni ihmisia, jotka satuttuvat oikeasti, mutta heistä en halunnutkaan päästä eroon, vaan takerruin epätoivoisesti ja annoin satuttaa, kunhan en vain olisi tullut jätetyksi. Ja kun lopulta tulin jätetyksi, se suisti minut vuosiksi johonkin vielä synkempään paikkaan. Tai oikeastaan pohjakosketuksen jälkeen antoi alun sille matkalle, jolla olen nyt.

Ihmettelen nyt sitä huikeaa ulkokuorta, jonka itselleni kehitin alkoholilla, opetelluilla käyttäytyimismalleilla ja silkalla teeskentelyllä. Sisältä tunsin koko ajan olevani jotenkin tyhjä, vajaa, huono ja vääränlainen. Neljän seinän sisällä olin sielultani alasti; ahdistunut ja yksin pelkoineni, vaikka samaan aikaan ulkokuoreni nauroi, lauloi ja iloitsi.

On voimaannuttavaa lukea persoonan häiriöistä ja vertaistukiryhmän kirjoituksia, sillä siellä kerrotaan osin samoista asioista, joista olen kärsinyt koko ikäni tai ainakin niin pitkään kuin muistini riittää. On hieno tuntea ettei olekaan asian kanssa yksin, sillä sana yksinäisyys tai tyhjyys kuvastaa omaa elämänmittaista olotilaani.

Rajatilapersoonallisuushäiriö

Vuosikymmenien matkanteon jälkeen sain selvyyden mieltäni rajoittaviin tekijöihin. En olekaan maailman suurin typerys, vaan aika ajoin ihan hyvä tyyppi, sillä elämäni omituisuudet saivat sekä etu- että sukunimen. Diagnoosissa lukee useita numeroita ja selvennyksenä paljon tekstiä, mutta minulle riittää tieto siitä, että en ole riivattu enkä sekoamassa, vaan oireille on selitys ja persoonassani häiriöitä.

Voin hyväksyä persoonani poikkeavuudet, rakastaa itseäni ja olla pyörimättä liikaa diagnoosissani (joka on sanahirviö). Jos tarkkoja ollaan, niin diagnooseja on kaksi, mutta uskon, että toinen, keskivaikea masennus, on vain seurausta persoonallisuushäiriön aiheuttamien tunteiden hallitsemattomuudesta. Tällä hetkellä minulla on hytinä, että tulevaisuudessa opin paremman hallitsemaan piireitäni, kun ne ovat nyt tiedossa.

Aloin kirjoittamaan tekstiä tietämättä mitä tästä tulee, mutta luulen, että tutkin omaa matkaani saadakseni selvyyden enimmäkseen pääni sisällä jyllääville asioille ja oppiakseni elämään minua rajoittavien ominaisuuksien kanssa ilman häpeää ja syyllisyyttä.